Vuosi lisää Helsingissä

Takana hauska viikonloppu. Ei nyt ihan sen takia, että tosiaan taas vanhenin vuodella, vaan Helsingissä  tuli vietettyä peräti kolme yötä Marjatta matkaseurana.

Yövyimme Seurahuoneella, joka on hyväksi havaittu aikaisemmilta reissuilta.

Torstaina aloitettiin lounaalla Rullassa Yrjönkadulla. Rullat ovat vietnamilaista ruokaa ja hyväksi todettiin dippikastikkeineen. Samoissa tiloissa oli ihana vaate/lifestylekauppa Nudge, josta mukaan tarttui luomupuuvillainen raitapaita.

Illalla Päivi liittyi seuraamme ja nautimme Rivolettossa pitsoista. Herkullista oli ja mahat pulleina  lampsimme leppeässä kesäillassa Marskin baariin juomaan caipiroskat.

Perjantaipäivä sujui leppoisasti Päivin ja mummi-koira Gildan kanssa lenkkeillen.

Mannerheimintieltä pomppasimme ratikkaan ja suuntasimme kohti Kaivopuistoa. Gilda matkustaa 10-vuotiaan arvokkuudella.

Päivä oli pilvinen, mutta lämmin.

 

Gildan piti päästä vettä kokeilemaan, innokas uimari olisi tehnyt pitemmänkin vesilenkin, jos olisi annettu!

Liikunnan jälkeen piti tietenkin saada jotain virvoketta ja Ursulan terassillahan se mainosti onnistui.

Missäs ne mun nakit on? Tilasin semmoset jo aikaa sitten...

Illalla ruokailtiin Workshop Delicatessen -ravintolassa Kankurinkadulla Punavuoressa. Ihan mahtava paikka, ruoka ja palvelu huippua. Nuoria, asiastaan innostuneita miehiä tekemässä  ja osaavat sen, mitä tekevät. Käykää ihmeessä kokeilemassa!

Tornin American baarissa cocktailit illan päätteeksi.

Ihana Bulevardi

Pilvistä lauantaipäivää Espan puistossa.

Designmuseossa suomalaista suunnittelua ja katsaus Eero Aarnion pitkään ja kunnioitettavaan uraan.

Aamu Songin ja Johan Olinin ihana sienilamppu.

Alvar Aallon Paimion kylpylään suunnittelemia kalusteita. Designia nämäkin.

Eero Aarnion Tomaatti

Tipu

Poni

Museokortitkin tuli samalla ostettua.

Illalla ruokailtiin Pietarinkadulla vanhassa, tutussa Centralissa, joka oli tällä kertaa pieni pettymys. Vanhat, ihanat tarjoilijat olivat hävinneet jonnekin ja tympeä vastaanotto jo latisti fiilistä, eikä se siitä kauheasti kohonnut. Ruoka oli ihan ok, mutta todettiin, että ei tännekään tee mieli ihan heti tulla uudestaan. Palvelu on niin iso osa hyvää ravintolakokemusta, että aina jaksaa hämmästyttää nämä ylimieliset, hymyttä hymyilevät tarjoilijat, jotka eivät edes kaada viiniä tai vettä laseihin, vaikka käyvät pöydän vieressä kääntymässä.

Isoroballa Riffi pelasti illan superhyvine mojitoineen.

Ja tulihan sitä tuhlattua muuhunkin kuin ruokaan ja juomaan. Sovitaanko, että ostin synttärilahjaksi itselleni jo jonkin aikaa himoitsemani R/H:n Square Dress -tunikan, ihana pellavainen vaate, kotimaista suunnittelua ja käsin painettu kuvio. Tosin valmistettu Virossa, mutta melkein lasken senkin kotimaaksi.

Päivän tärkein

No aamupalahan se tietysti on!

Vaikka olen hyvin kaikkiruokainen, olen aika fanaatikko aamiaisen suhteen.

Ensinnäkin aamupalan nauttimiseen pitää olla aikaa ja rauhaa. Kiireessä nautittu ei ole mistään kotoisin. Aamulehti on ehdoton. Jos ei paperiversiota ole, luetaan tabletilta. 

En ole mikään puuro- tai jugurtti-ihminen, kaikkein mieluiten syön voileipää hyvillä päällyksillä kahvin tai teen kera. 

Leivällä pitää tosiaan olla kunnon päällykset. Hyvää juustoa, kananmunaa, kylmäsavulohta tai muuta kalaa, maksamakkaraa, kinkkua tai makkaraa, jota ei ole ostettu valmiiksi pakattuna lähikaupasta. Mielellään vielä jotain tuoretta vihannesta; kesällä kurkkua ja/tai ruohosipulia, tomaattia, salaattia... Talvella on vähän ongelmallisempaa, kun vihannekset eivät oikein maistu miltään, silloin oikeastaan vain pikkutomaatit ja paprika kelpaavat.

Ja jos jääkaapista löytyy, turaus majoneesia tai Abban lohitahnaa antaa sen viimeisen silauksen. 

Kuten kuvista huomaa, minä tosiaan paneudun siihen, mitä aamupalaleipäni päälle laitan. 

Älkää kysykö, miksi näitä aamupalakuvia riittää... Yllätyin itsekin, kun aloin iphonen valokuvia selaamaan. 

Välillä maistuu tee paremmalta kuin kahvi. Haudutettuna kannussa tietysti. 

Kun meitä on kaksi aamiaisella, tykkään kattaa pöydän kunnolla. Saadaan sitten rauhassa nauttia yhteisestä aamupalasta.

Kesää Kartanolla

Kesä, odotettu ja kaivattu, tuli tänä vuonna jotenkin varkain. Yhtäkkiä se vaan oli siinä ja koko kesäkuu oli mielestäni täyttä kesää, kaikin tavoin ja kesän parhaista puolista Kartanolla on saanut nauttia yllin kyllin.

Kesän ihanuuteen kuuluu se, että villasukkia ei tarvita ja aamulehden voi hakea ilman toppatakkia ja kaulahuivia.  Paljain varpain, t-paidassa ja sortseissa tassuttelu on niin mukavaa ja helppoa!

Sisällä en kauhean ihmeellisiä kesävirityksiä tee. Tärkein taitaa olla kesämattojen laittaminen lattioille. Talvella kylmää torjuvat isot villamatot, kesäksi alakertaan vaihtuu räsymatot, olohuoneeseen vanha, rakas, puhkikulunut itämainen pikkumatto.

Olohuone näyttää kuvassa kovin hämärältä, mutta oikeasti siellä riittää luonnonvaloa aamusta iltaan, sähkövaloja ei kesällä juurikaan tarvita.

Keittiöön paistaa aamuaurinko. Vaaleansiniset boorditapetit eivät ole ihan mieleni mukaiset, mutta siistejä tapetteja en ole saanut aikaiseksi lähteä muuttamaan. Etenkin, kun itsellä ei remonttitaitoja (eikä -osaamista/-intoa) ole.

Parasta kesässä Kartanolla on se, kun ulko-oven saa aukaista aamulla, jättää auki ja sulkea vasta illalla nukkumaan mennessä. Päivän mittaan saa kuljeskella sisältä ulos, ulkoa sisälle. Välillä makailla omenapuun alla kirja kädessä, välillä käydä ihmettelemässä, kun talven jäljiltä jo kuolleeksi luultu kärhö alkoikin yhtäkkiä kasvaa huimaa vauhtia.  Lounaan voi syödä pihalla, illalla kokkailla grillin ääressä. Valoisana kesäiltana näkee ulkona lueskella yllättävän myöhään ja nauttia ympärillä humisevasta hiljaisuudesta.

Juhannuskin helli meitä hienoilla ilmoilla kerrankin, M ehti Kartanolle lähes viikoksi. Saunottiin, grillattiin, syötiin pihalla ja istuttiin iltaa. Nautittiin kesä-Kartanosta.

  

Jokunen päivä vietettiin kirjat kädessä pihamaalla. 

Tässä jonkun illan ruokaa valmistumassa.

Nämä riemut kun aina muistaisi tammikuun pakkasilla...

Pitkästä aikaa

Blogitauko on ihan tahattomasti venähtänyt suunnittelematta sen ihmeemmin. 

Jotenkin elämä on välillä taas ollut sellaista tahmeaa tarpomista, että mihinkään ylimääräiseen ei ole jaksanut ryhtyä.  Kaikkea mukavaa rientoa on ystävien ja rakkaiden kanssa ollut, mutta se normaali arki siinä välissä on vaan tuntunut sinnittelyltä päivästä toiseen. Jotain mukavaa odotellessa on rämmitty eteenpäin hammasta purren.

Eihän tästä elämästä olisi varaa menettää yhtään päivää, kaikki pitäisi elää täysillä. Juhlaa seuraa arki aina väistämättä ja siitäkin pitäisi niitä ilonhetkiä löytää. Ja onhan niitä, eikä tarvitse etsiäkään.

Viime aikoina on tullut grillattua paljon ja uutta perunaa, kurkkua, tomaattia, sipulia, kukkakaalia; kaikkia sesongin kotimaisia ruokia on ruokapöydästä löytynyt. Omassa yrttitarhassa kasvaa vaikka mitä herkkuja. 

Sateisena ja koleana päivänä alkoi tehdä mieli pastaa ja koska salviapuska on kasvanut kovin vehreäksi, päätin tehdä vanhaa suosikkiani voi-salviapastaa!

Siitä se lähtee, kera Vera Stanhopen, punaviinin ja provolone-juuston. Eikö ole kauniita salvianlehtiä?

Pannulle reilusti voita ja silputtu salvia ruskistetaan kevyesti siinä.

 

Parhaasta päästä pastaa on Martellin pasta, jota ostan Culinaria Keittiöelämää -kaupasta. Pastan keitinveteen reilusti suolaa (käytän merisuolaa), niin ei suolaa tarvitse enää muuten lisätä. Pastoissa on aina omat keittoajat, mutta maistelen, milloin pasta on sopivan kypsää eli purutuntumaa pitää olla.

Parmesaanijuustoa raastetaan sekaan. Liikaa ei kannata laittaa, ettei peitä salvian makua.

Kypsä pasta nostellaan kattilasta pannulle salvian sekaan, samoin parmesaaniraaste.

Päälle reilusti mustapippuria myllystä ja kyllä oli hyvää!

Kolean illan lämmikkeenä tuli uunissa.