Ison osan sateisesta keskiviikkopäivästä vietin kellarissani.
Kartanolla on iso kellari, joka pysyy lämpimänä ympäri vuoden ja tarjoaa siis ruhtinaallisesti säilytystilaa. Ja kyllä sinne on säilöttykin.
Kuten pari postausta sitten jo mainostin, olen viime aikoina yrittänyt päästä ja menestyksellisesti päässytkin paljosta tavarasta eroon. Marie Kondon KonMari-kirja on tätä toimintaa vielä vauhdittanut.
Kellari ei toki tältä ole näyttänyt normaalisti, vaan tässä kohtaa on jo siivous menossa.
Tällaisia laatikoita oli sitten muutamia... Osa tavaroista on peräisin lapsuudenkodistani, joka äidin kuoleman jälkeen sisareni kanssa tyhjennettiin 13 vuotta sitten. Osa entisestä kodistani, josta muutin Kartanolle 10 vuotta sitten. Pointti oli kuitenkin se, että näitä laatikoita ei ole ainakaan 10 vuoteen avattu.
Nyt oli aika käydä nämäkin läpi. Kuka on vanhemman tai vanhempien kuoleman jälkeen tyhjentänyt lapsuudenkotiaan, tietää minkälainen tunnemyrsky siihen liittyy. Kaikki tavarat ovat rakkaita ja niin muistoja täynnä, mitään ei pysty heittämään pois. Ja kuitenkin, kun on jo oma elämä ja oma koti täynnä tavaroita, ei ole mitenkään mahdollista kaikkea säästää. On vain luovuttava, vaikka sydän tuntuisi särkyvän.
Paljon näistä lapsuuden kodin tavaroista on toki kotonani ja jokapäiväisessä käytössä ja elämässä mukana. Nyt oli vaan mietittävä, että mitä näille, joita ei 10 vuoteen ole tarvittu, tapahtuu.
Laatikkojen läpikäyminen oli yllättävän helppoa, osa päätyi ilman miettimistä kiertoon lähteviin, osa pienen miettimisen jälkeen samaan kasaan ja osa käärittiin huolellisesti takaisin silkkipaperiin ja pakattiin laatikkoon. Aika on tehnyt tässäkin tehtävänsä...
Mutta olipas olo kevyt urakan jälkeen. Kellarista on muutakin tavaraa hväinnyt jo kevään aikana ja näiden laatikoiden läpikäyminen on ollut se viimeinen homma.
Tänään huomasin, että eilisen vesisateen jälkeen vihreys on lisääntynyt ja kirkastunut ihan silmissä! Loistava, ihana kevään vihreys!
