Missä puut?

Kun muutin Käpylään, keskustasta oli aina mukava tulla kotiin päin; puita ja vehreyttä riitti. Vaikka matkan varrella oli rautatie ja Paasikiven-Kekkosen tien ylittävä Rauhanniementien silta, maisema oli kaunis. Keväisin tuntui aina, että kaikkiin puihin tuli lehdet yhdessä yössä ja yhtäkkiä vaan jonain päivänä kotiin päin mennessä huomasi, että kaikki oli vihreää pitkin tien ja radan reunustoja.

Sitten alettiin rakentaa tunnelia ja puita kaatui.

Meiltä purettiin silta, Rauhaniementien silta, puita kaatui lisää. 

Uusi silta valmistui vajaan vuoden kuluttua, mutta ei ne maisemat kaunistuneet yhtään. Siltoja purettiin ja korjattiin lisää: Lapintien silta ja Erkkilän silta. Ajoreitit piti suunnitella etukäteen, vanhat tutut reitit muuttuivat koko ajan. Keskustaan päin kävely oli ankeaa puikkelehtimista ja kiertelyä pitkin pölyisiä ja meluisia rakennustyömaita.

Tunneli valmistui, mutta eipä ne maisemat siitäkään parantuneet. Meluseinissä on "taidetta" ja sitä löytyy myös tunnelin suuaukolta. Ainoa hyvä asia tuossa sinivalkoisessa pömpelissä on se, että se ei ole punakeltainen, niin kuin tunnelin läntisen suuaukon pömpeli.

Rakennustyöt jatkuvat. Naistenlahden siltaa puretaan uuden Naistenlahden eritasoliittymän tieltä. Meille asti kuuluu, kun siltaa moukaroidaan hajalle. Nyt vaan hirvittää, viedäänkö viimeisetkin puut Rauhaniementien sillan kupeesta tämän uuden työmaan takia?

Positiivisena ihmisenä koitan ajatella, että kai näistä jotain hyvääkin seuraa. No, ainakin tuosta eritasoliittymästä. Nyt, jos haluan tunnelin kautta länteen, minun pitää ensin körötellä kilometri itään päin, päästäkseni tunneliin johtavalle tielle, kohti länttä. Jospa siihen sitten tulisi parannus?

Kyllä tuo ensimmäinen oranssi melu/suojaseinä vaan oli paras koko tunnelityömaan aikana. Siinä oli pieniä kurkistusaukkoja, joista sai ohikulkiessaan tiirailla, mitä työmaalla tapahtui.  Seinämälle ilmestyi kuvia, tekstejä ja jopa jotain taideteoksiakin ohikulkijoita ilahduttamaan. Ja koko ruma työmaa jäi seinämän taakse ja sen melkein saattoi unohtaa....

Ja puitakin oli vielä. Nuo kuvassa näkyvät kaadettiin sitten jossain vaiheessa...

Minun matoilla

On tullut jo ennenkin mainittua, että 101-vuotiaan Kartanon lattioilla tarvitaan talvisin villasukat ja lämpimät matot kylmää torjumaan.

Minulla on lattioiden peittona  käsinkudottuja,  aitoja itämaisia villamattoja. Olen hankkinut mattoni pääasiallisesti 10-15 vuotta sitten huutokaupoista ja huutonetistä, kaikki käytettynä, hyvin sisäänajettuna.

En ole yleensä kirkkaiden värien tai kuvioiden ystävä. Mutta näissä vanhoissa matoissa värimaailma on yleensä kaunis ja rauhallinen kuvioista huolimatta. Värisävyt ovat jo haalistuneet ja pehmenneet. 

Nämä matothan ovat ihan parhaita käytössä. Kestävät punaviinin loiskahdukset, eteisessä kurakengillä kävelyt, hoitokoiran possunkorvan syönnit ja lentelevät ruokanappulat... Ihan mitä vaan! 

Ihan paras matto keittiössä, sinne uppoavat murut seuraavaa imurointia odottamaan eivätkä käsistä putoavat astiat räsähdä heti rikki.

Käsinkudotuissa matoissa on joskus käsityön jälki ihan mieletön, joka kuvio on erilainen. Mietin usein, missä matto on kudottu ja kuka on sen kutonut.

Tässä vihreäsävyisessä matossa tuota vaihtelua kuvioiden välillä löytyy ihan hurjasti. Ja kuitenkin tai ehkä juuri sen takia niin kaunis matto.

Kaikissa matoissa näkyy käyttö ja kuljetut askeleet. Jotakin mattoa on korjattu, jossakin on reikä, kaikissa on kulumaa, toisissa enemmän, toisissa vähemmän. Se juuri tekee niistä niin arvokkaita ja kauniita, minun silmissäni.

Koti on paikka, jonka pitää kestää elämää ja jossa elämän pitää näkyä. Olen aina pitänyt enemmän tavaroista ja huonekaluista, joilla on takanaan vuosia, menneitä aikakausia  ja historiaa. Koti, joka on kuin Askon kuvaston sivuilta, vailla muuta henkilökohtaista ja persoonallista kuin lasten rippi- ja ylioppilaskuvat kirjahyllyssä, ei ole koskaan minun kotini.

Olen hankkinut mattokokoelmani hyvin edullisesti. 10 vuotta sitten näitä mattoja sai halvalla, etenkin kun niissä on sitä kulumaa ja elämän jälkiä.

Yksi rakkaimmista matoista on tämä pieni matto, joka on kulunut lähes puhki muutamasta kohdasta ja reunat rispaantuvat. Joka kesä sen laitan tyytyväisenä olohuoneen lattialle. Viime kesänä sitä pääsi possunkorvan syönnissä testaamaan Pepe-rakas. Ja hyvinhän matto hänetkin otti vastaan!

Kovaa tuulta ja koiran unta

Talvi melkein jo tuli ja sitten peruutti vähän. Nyt taas lupailee; pieni lumisade ja muutaman asteen pakkanen valaisivat kummasti maisemaa.

Marraskuun harmaus on silti ihan omaa luokkaansa. Aamun pimeys muuttuu harmaan päivän kautta jo iltapäivällä taas pimeäksi.  Päivän muutamina valoisampina tunteina harmaa laveeraa kaiken muunkin harmahtavaksi. Mikään väri ei erotu räikeänä silmään. 

Marraskuun viimeisen sunnuntain harmautta piristi tuuli. Eikä mikä tahansa tuuli, vaan tuuli, jossa piti meikäläisenkin ottaa vähän etukenoa, että pääsi eteenpäin. Näsijärven rannassa tyrskyvä vesi oli taiteillut hienoja jääteoksia rannan puihin.

Harmaana aaltoileva järvi näytti taas voimansa ja kauneutensa.

Kylmästä ja kovasta sitten lämpöiseen ja pehmeään. Mikä voi olla enemmän sitä, kuin nukkuva koira? Suloinen, söpö, ihana... Hennan ja Joonaksen Romanian rotukoira Pepe osaa nukkumisen ja rennon pötköttelyn taidon.  Pehmeän sohvan ja tyynyn lisäksi Pepe välillä valitsee muita nukkumapaikkoja ja esittelee, hmm... meistä ihmisistä ei ehkä niin mukavalta näyttäviä nukkuma-asentoja.

Mutta mitäs me nyt siitä tiedetään, mikä on sitten milloinkin se paras asento ja paikka. Luotetaan siihen, että Pepe tietää...

Tuulinen tiistai

Kova, kylmä tuuli ja 8 asteen pakkanen viilentää 100-vuotiasta hirsitaloa huomattavasti tehokkaammin kuin 20 asteen pakkanen. Tiistaina kannoin siis puita sisään ja lämmittelin torppaa, ulos ei tehnyt mieli mennä ja olokin oli kovin nuupahtanut maanantaiaamuna loppuneiden yövuorojen jälkeen.

Kirjastoautolle sentään lähdin. Tuo kaukopartiokirja on M:lle luettavaksi, kunhan joskus taas Kartanolle kerkiää. Donna Leonin dekkarit ovat suosikkejani. Rauhallista ja leppoisaa rikosten selvittelyä Venetsiassa ja paljon kerrontaa ruuasta ja juomasta, siitä minä tykkään.

Onneksi ystävä sitten illalla vielä laittoi viestiä, että lähtisinkö pienelle lenkille. Lähdinhän minä ja tuulen suunta oli meille niin suopea, että ei edes järven rannassa tuntunut kauheasti puhuria, joten tehtiin normi lenkkimme ja erinomaisesti tarkeni. Hyväähän kävely raittiissa ilmassa ja mukavassa seurassa  tekee, varsinkin kun on päivän nuhjannut sisällä kirjaa lukien ja tv:stä hömppää tuijotellen.

Takkatuli lämmittää ja kynttilöitä on taas niin kiva poltella.

Keskiviikkoaamuna sitten herättiin Tampereella valoon ja valkeuteen. Yöllä oli satanut lunta niin, että pääsin tämän talven ensimmäisiin lumitöihin. Maisema oli kertaheitolla muuttunut pehmeäksi pumpuliksi.

Atlantin toisella puolella ei niin kovin pehmeältä ja valoisalta näyttänyt: amerikkalaiset olivat äänestäneet Donald Trumpin uudeksi presidentikseen!

Ohi syyskuun, läpi repaleisen lokakuun....

Marraskuu on täällä ja ensilumi.

Omenapuu vielä sitkeästi pitelee lehtiään. Eilen illalla niitä haravoin ison kasan, loput taitavat tulla sitten hangen päälle, kuten aina ennenkin.

 

Kartanon moninaiset syystyöt on tehty. Tiistaina kärräsin grillin varastoon. Nyt sopii talven tulla, täällä ollaan valmiina!

Kanervien kanssa pakkasia odottelee kesän viimeinen sitkeä sissi. En pystynyt sitä vielä pois heittämään, kun se urheasti jaksaa sinnitellä vihreänä ja kukkia.

Aamuiselle lehdenhakureissulle pitää jo pukeutua. Enää ei mennä lipokkaissa ja villatakissa.

Hoitopoika Pepekin sai lämpöisen karvan, että tarkenee Kartanon talvikylmillä lattioilla pötkötellä.

Kevättä kohti mennään, kunhan on tästä talvesta taas kerran selvitty.

Ihana Berliini

Neljä yötä ja neljä päivää Berliinissä! Yllättävä reissu osui kyllä syksyn ankeudessa niin oikeaan aikaan ja paikkaan, ettei paremmasta tietoa. Nyt kulkee taas henki kevyemmin pitkän aikaa.

Majoituimme hotelli Augustaan. Kerrassaan viehättävä hotelli, jonka sijainti ihan paras mahdollinen. Sisäänkäynti respaan ja varsinainen hotellirakennus oli Fasanenstrassen puolella. Hotellihuoneita oli kuitenkin myös Kurfurstendammin puolella olevassa vanhassa kerrostalossa.

Meillä oli parveke Kurfurstendammille päin, huone oli valoisa, korkeutta ja ilmaa riitti, sängyssä tietenkin untuvapeitot ja tyynyt.

Tällaisessa rappukäytävässä kuljettiin! Aamiainen oli todella runsas ja pienen hotellin aamiaishuone rauhallinen ja kaunis. Ja mikä ihanaa: aamiaista tarjoiltiin klo 11 asti eli päivän sai aloittaa rennosti ja nukkua myöhään.

Pieniä gasthauseja on runsaasti lähikulmilla, hyvää, saksalaista olutta riittää. Päivät menivät kaupungilla kuljeskellessa, istuttiin terasseilla tai sisätiloissa, vietettiin kunnon siesta, syötiin hyvin. 

Säät suosivat meitä, parina päivänä oli pilvistä, mutta tosi lämmintä, iltaisinkin tarkeni yömyssyt ottaa terassilla.

Parina päivänä paistoi aurinko.

Sekalaista kuvasatoa kävelyreittien varrelta.

M on käynyt Berliinissä lukemattomia kertoja ja puhuu saksaa hyvin. Kyllä meikäläiseltäkin saksa jonkin verran sujuu ja kivahan sitä oli taas mieleen palauttaa.

Välipalaa Imbiss-kioskilla KaDeWen vieressä. Olut tarjotaan tietysti hanasta ja lasituopeista, paitsi minä nyt otin pullo-oluen.

Siinä se KaDeWe. Kaufhaus des Westens. Kerran elämässä ainakin kierrettävä kerros kerrokselta. On se sellainen elämys ja nähtävyys.

Gasthaus Krombacherissa tuli poikettua jonkin kerran. 16-vuotias koiraherra otti tyynesti rapsutuksia vastaan ja tervehti kantisasiakkaita. 

Oi ihana Berliini! Auf wiedersehen, ich liebe dich!