Missä puut?

Kun muutin Käpylään, keskustasta oli aina mukava tulla kotiin päin; puita ja vehreyttä riitti. Vaikka matkan varrella oli rautatie ja Paasikiven-Kekkosen tien ylittävä Rauhanniementien silta, maisema oli kaunis. Keväisin tuntui aina, että kaikkiin puihin tuli lehdet yhdessä yössä ja yhtäkkiä vaan jonain päivänä kotiin päin mennessä huomasi, että kaikki oli vihreää pitkin tien ja radan reunustoja.

Sitten alettiin rakentaa tunnelia ja puita kaatui.

Meiltä purettiin silta, Rauhaniementien silta, puita kaatui lisää. 

Uusi silta valmistui vajaan vuoden kuluttua, mutta ei ne maisemat kaunistuneet yhtään. Siltoja purettiin ja korjattiin lisää: Lapintien silta ja Erkkilän silta. Ajoreitit piti suunnitella etukäteen, vanhat tutut reitit muuttuivat koko ajan. Keskustaan päin kävely oli ankeaa puikkelehtimista ja kiertelyä pitkin pölyisiä ja meluisia rakennustyömaita.

Tunneli valmistui, mutta eipä ne maisemat siitäkään parantuneet. Meluseinissä on "taidetta" ja sitä löytyy myös tunnelin suuaukolta. Ainoa hyvä asia tuossa sinivalkoisessa pömpelissä on se, että se ei ole punakeltainen, niin kuin tunnelin läntisen suuaukon pömpeli.

Rakennustyöt jatkuvat. Naistenlahden siltaa puretaan uuden Naistenlahden eritasoliittymän tieltä. Meille asti kuuluu, kun siltaa moukaroidaan hajalle. Nyt vaan hirvittää, viedäänkö viimeisetkin puut Rauhaniementien sillan kupeesta tämän uuden työmaan takia?

Positiivisena ihmisenä koitan ajatella, että kai näistä jotain hyvääkin seuraa. No, ainakin tuosta eritasoliittymästä. Nyt, jos haluan tunnelin kautta länteen, minun pitää ensin körötellä kilometri itään päin, päästäkseni tunneliin johtavalle tielle, kohti länttä. Jospa siihen sitten tulisi parannus?

Kyllä tuo ensimmäinen oranssi melu/suojaseinä vaan oli paras koko tunnelityömaan aikana. Siinä oli pieniä kurkistusaukkoja, joista sai ohikulkiessaan tiirailla, mitä työmaalla tapahtui.  Seinämälle ilmestyi kuvia, tekstejä ja jopa jotain taideteoksiakin ohikulkijoita ilahduttamaan. Ja koko ruma työmaa jäi seinämän taakse ja sen melkein saattoi unohtaa....

Ja puitakin oli vielä. Nuo kuvassa näkyvät kaadettiin sitten jossain vaiheessa...

Minun matoilla

On tullut jo ennenkin mainittua, että 101-vuotiaan Kartanon lattioilla tarvitaan talvisin villasukat ja lämpimät matot kylmää torjumaan.

Minulla on lattioiden peittona  käsinkudottuja,  aitoja itämaisia villamattoja. Olen hankkinut mattoni pääasiallisesti 10-15 vuotta sitten huutokaupoista ja huutonetistä, kaikki käytettynä, hyvin sisäänajettuna.

En ole yleensä kirkkaiden värien tai kuvioiden ystävä. Mutta näissä vanhoissa matoissa värimaailma on yleensä kaunis ja rauhallinen kuvioista huolimatta. Värisävyt ovat jo haalistuneet ja pehmenneet. 

Nämä matothan ovat ihan parhaita käytössä. Kestävät punaviinin loiskahdukset, eteisessä kurakengillä kävelyt, hoitokoiran possunkorvan syönnit ja lentelevät ruokanappulat... Ihan mitä vaan! 

Ihan paras matto keittiössä, sinne uppoavat murut seuraavaa imurointia odottamaan eivätkä käsistä putoavat astiat räsähdä heti rikki.

Käsinkudotuissa matoissa on joskus käsityön jälki ihan mieletön, joka kuvio on erilainen. Mietin usein, missä matto on kudottu ja kuka on sen kutonut.

Tässä vihreäsävyisessä matossa tuota vaihtelua kuvioiden välillä löytyy ihan hurjasti. Ja kuitenkin tai ehkä juuri sen takia niin kaunis matto.

Kaikissa matoissa näkyy käyttö ja kuljetut askeleet. Jotakin mattoa on korjattu, jossakin on reikä, kaikissa on kulumaa, toisissa enemmän, toisissa vähemmän. Se juuri tekee niistä niin arvokkaita ja kauniita, minun silmissäni.

Koti on paikka, jonka pitää kestää elämää ja jossa elämän pitää näkyä. Olen aina pitänyt enemmän tavaroista ja huonekaluista, joilla on takanaan vuosia, menneitä aikakausia  ja historiaa. Koti, joka on kuin Askon kuvaston sivuilta, vailla muuta henkilökohtaista ja persoonallista kuin lasten rippi- ja ylioppilaskuvat kirjahyllyssä, ei ole koskaan minun kotini.

Olen hankkinut mattokokoelmani hyvin edullisesti. 10 vuotta sitten näitä mattoja sai halvalla, etenkin kun niissä on sitä kulumaa ja elämän jälkiä.

Yksi rakkaimmista matoista on tämä pieni matto, joka on kulunut lähes puhki muutamasta kohdasta ja reunat rispaantuvat. Joka kesä sen laitan tyytyväisenä olohuoneen lattialle. Viime kesänä sitä pääsi possunkorvan syönnissä testaamaan Pepe-rakas. Ja hyvinhän matto hänetkin otti vastaan!