Tuulisten päivien jälkeen tyyni, tuuleton ilta tuntui ihan maagiselta.
Vesi läikehti ilta-auringossa, kaikki tuntui pysähtyneeltä, hiljaisuus kohisi korvissa.
Yksijalkainen lokinpoikanen seistä törötti kivikossa ja antoi minun mennä lähelle.
Sitten se päästi surkean huudon ja näin, että olihan sillä kaksi jalkaa, toista ehkä lepuutettiin. Jatkoin matkaa, etten saisi lokkiemoa kimppuuni.
Tyyni järvenpinta peilaa hienosti pilviä ja veneiden mastoja.
Perinteisestihän tuntuu aina juhannuksen jälkeen siltä, että kesä meni ja syksy tulee. Nyt kesä ei ole muka oikein tullutkaan, kun kelit ovat olleet viileämmänpuoleiset.
Onhan tässä kesässä kuitenkin kesää ollut tähänkin asti. Ei ole sentään tarvinnut pipoa ja käsineitä pukea. On ollut ihania, aurinkoisia aamuja, kun on voinut istua rappusilla kahvikupin kanssa. On ollut aurinkoisia iltapäivän hetkiä, kun on tullut hiki rikkaruohoja kitkiessä. On ollut iltoja, jolloin taivas on kirkastunut ja on päässyt ihailemaan upeita auringonlaskuja.
Luonto on kaunis ja vihreä. Kaikki kasvaa, ruohoakin saa (pitää?) leikata kerran viikossa!
Juhannusruusu on kukkinut joka kesä jo viikkoa ennen juhannusta. Tänä vuonna kukat alkavat vasta nyt aukeamaan. Nyt nautin niiden kauneudesta ja ihanasta tuoksusta.
Voi miten sitä malttaisi ja muistaisi nauttia kesän jokaisesta hetkestä? Myös niistä viileistä ja sateisista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti