Olen päässyt Penniä lenkittämään, kun Anna-Leena on ollut pitkää päivää töissä. Muutama viikko sitten sain Pennin hoitoon, kun Pennin emäntä lähti lomareissuun.
Hyvin meillä meni, Pena on oikein helppo hoitolapsi. Omat nappulat ja lelut mukana. Eniten ehkä tottumista vaati se, että toinen seuraa koko ajan, mitä teen. Kun laitoin ruokaa Penni istui vieressä ja tuijotti. Kun söin, kaveri seurasi sitäkin vierestä. Ei toki pyydä eikä kerjää, varmistelee vaan, että mitään ei tipahda lattialle.
Vessan ovellekin seurasi aina...
Pennin lempipaikkoja oli sohvan selkänoja, josta sai seurattua meidän kylän "vilkasta" trafiikkia. Kyllä siellä jotain kulkijoita välillä näkyi ja vahti murahteli silloin asiaankuuluvasti.
Muita lempparipaikkoja olivat tuolit, joissa oli pehmeä karva.
Telkkaria katseltiin yhdessä. Tosin Pena jäi ilman TV-dinneriä.
Nukkumaan mentiin näin, näytin Pennille paikan jalkopäässä. Yllättäen sitten yöllä heräsin siihen, että tyynynpuolikkaalla oli lämmin, pikku kieppi niskan takana. Niin hiljaa liikkui ja nukkui, etten mitään huomannut.
Aamuisin tykkään makoilla sängyssä ipadin kanssa. Tässä kohtaa oli jo käyty aikaisella aamulenkillä, otettu sen jälkeen parin tunnin unet. Pientä some-tuokiota ei minulle sallittu. Ensin tuijotettiin, sitten läpättiin tassulla, kun se ei tehonnut, tuli neiti rinnan päälle istumaan...
Rappuja ei rehveli osanut tai uskaltanut kiivetä. Hommaa kyllä harjoiteltiin yhdessä namipalojen kanssa.
Hoitotäti sai sitten omaa aikaa yläkerrassa.
Mökkireissukin tehtiin Lempäälään Pirjon kanssa. Siellä oli taas uutta haisteltavaa ja ihmeteltävää ja automatkakin vähän jännitti.
Vähän haikein mielin siirsin hoitovastuun naapuriin, kun yövuorot alkoivat.
Pena, Pennonen, pieni koira, iso persoona!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti